Nyt oli koiranettiin ilmestynyt Aksun lonkka- ja kyynärkuvien tulokset ja aivan kuten kuvannut eläinlääkäri (Skutnabb) arvelikin, niin lonkat olivat A/A ja kyynärät 0/0. Samaisella reissulla heinäkuun alkupuolella kuvattiin myös aussien koko selkä ja sekin on siis terveksi todettu. Kyllä näillä kelpaa jatkaa agilitya ja vetohommeleita!

Laiskuus on iskenyt. Olen loman tarpeessa, en jaksa treenata tai tehdä mitään muutakaan hyödyllistä. Nurkan takana häämöttävä syyskuu, ainakin sen alku, on vain ikävää välivaihetta kaikkea kivaa ja jännittävää odotellessa. Agilitykisoihin olisi kova hinku Aksun kanssa, mutta typerä pussi on edelleen täysin outo este ja näillä näkymin (sekä hieman huonolla tuurilla) pääsemme sitä treenaamaan vasta lokakuussa omatoimitreeneissämme. Hohhoijaa. Ollaan me kyllä vähän harrastettu extremejuttujakin. Esimerkiksi reilu viikko sitten, jolloin kävimme lenkkeilemässä Helsingissä. Löydettiin kivoja puistoja, Viikkarin terminaali, bongattiin miljoona jopoistia (niillä oli jotkin ryhmäajot meneillään), shoppailtiin Stockalta Herra Hiirelle snobiruokaa ja matkattiin linjurilla, tai dösällä kuten täälläpäin sanotaan, tottakai. Akseli oli varsin rohkea, eivätkä edes kolisten ohi jyristelevät ratikat ahdistaneet (kovin loogista pelätä yskimistä, kun ratikan mölinä ei pelota). Turistit ihastelivat omituisen väristä “Lappikoiraa” enempikin. Ollaan muuten harrastettu myös valelappikoiralle sopivia aktiviteetteja eli vetohommeleita pyörän kanssa! Käytiin siis syksyn (kaipa se on jo syksy) ensimmäinen veto tekemässä ja pyörä toimitti ikäänkuin pulkan virkaa. Aksu juoksi hyvin pyörän edellä ja alamäissä sitten mentiin aika haipakkaa, kun joku innostui pinkomaan niin lujaa, kuin kintuistaan pääsi (se joku en ollut sitten minä). Tuskin maltan odottaa talvea ja lunta! Päästään oikeasti vetämään -jotakin.

Agilityssa olen huomannut repsahtaneeni melkoisen tavoitteettomaksi, löysäksi ohjaajaksi, jolle nyt on oikeastaan melkein se ja sama, meneekö käännöksissä hukkaan muutama sekunti vai ei. Ylipäätään olen tainnut lipsahtaa sellaiselle “ei se ole niin vakavaa” -vaihteelle ja hieman ihaillen, toisinaan kauhistellenkin, seuraan ohjaajia, jotka jaksavat panostaa jokaiseen metriin radalla ja pyrkiä täydellisyyteen kaikessa, lajista riippumatta. Olen aiemminkin ollut tämän tasoisen agilitykoiran kanssa sitä mieltä, että ei kiirettä, hakuna matata, kyllä se vauhti sieltä varmuuden myötä kasvaa, mutta nyt Aksun kanssa se on vain korostunut. Ei vain viitsi tehdä agilitysta turhan vakavaa ja tiukkapiposta, vaikka tietystihän olisi kiva pärjätä kisoissa ainakin sen verran, että saavuttaisi joskus sen korkeimman luokan ja voisi kenties ehkä edes haaveilla valionarvoista. Ne eivät kuitenkaan tällä hetkellä ole se tärkein juttu, vaan eteneminen tapahtuu ajatuksella “olisi kiva joskus, jos”. Myönnän, ettei tälläinen veltto ajattelutapa välttämättä edistä niiden tavoitteiden täyttymistä.. Toivon kyllä, että osa laikuudesta olisi kuuman kesänkin aikaansaannoksia. Jospa tässä viileämpien päivien myötä saisi jotain tavoitteellistakin aikaiseksi. Toisaalta, jos jotain olen tässä viime kuukausina oppinut, niin ainakin sen, että mikään ei ole niin varmaa, kuin se on epävarmaa ja että tavoitteet on tehty unohdettaviksi.

Olen muuten ollut huomaavinani, että agilityssa, kuten ehkä monessa muussakin koiralajissa, on ollut havaittavissa koko ajan vain selkeämmin sellainen kaikkimulleheti-asenne. Yhä vain nuoremman koiran kanssa on osattava aina vain enemmän. Välillä poden huonon koiranomistajan syndroomaa siitä, etten ole kuskannut yhtäkään koiristani heti niiden kotiuduttua koulutuskentille, kisoja katselemaan ja pitänyt tarkkaa listaa siitä, mitä outouksia ollaan jo tavattu ja mitä pitää vielä tavata. En ole myöskään luonut liikkeille ja esteille tarkkaa pohjaa alusta alkaen. Kahden kuukauden, kolmenkin, yhteiselon jälkeen olen voinut vain esitellä korkeintaan muutaman typerän tempun, joilla ei ole mitään tekemistä tokon voittajaluokan kanssa tai jotka eivät millään tapaa edistä huipputarkkuuden saavuttamista agiradalla. Pahinta lienee se, etten tajua edes vaipua täydelliseen epätoivoon asian johdosta.

Ja kyllä, minullakin on osittain selviäkin suunnitelmia sen suhteen, minkä kaiken teen toisin sitten joskus seuraavan koiran kohdalla tai mitkä asiat kenties jätän tekemättä. Silti aika löysällä fiilispohjalla jatketaan ja katsellaan, mihin päädytään. Niin ja pidetään kiinni siitä “ehkä sitten joskus” -ajatuksesta.

Kepukat from Sarianne on Vimeo.

Pasi askarteli meille ikiomat punaiset pistokepit!! Pääsemme siis Aksun kanssa treenaamaan kepukoita vaikka joka päivä, jos on tarvis. Tänään tehtiin kahdentoista kepin sarjaa tooosi kapealla kujalla. Haetaan tällä hetkellä vähän parempaa tekniikkaa Aksulle ja toisaalta sitten myös sitä itsevarmuutta pyrkiä etenemään nopsasti ja varmasti (eli omat kepit tulivat tosi tarpeeseen: saadaan tehtyä useampi lyhyt treeni viikon aikana). Aksu pujotteli aikaisemmin tosi pystyssä (kts. video), jonka korjaamiseen saatiin reilu viikko sitten ensimmäisissä ohjatuissa agitreeneissä näppäriä neuvoja. Nyt ollaan lelun kanssa saatu asentoa matalammaksi ja ainakin tällä pikkupikkukujalla Aksu on lähtenyt ihan itse melomaan. Hauskan näköistä. Etenkin, kun tuijottaa viuhtovaa häntää

Torstain agitreeneissä harjoiteltiin takaaleikkauksia ja hyppytekniikkaa. Takaaleikkaukset oli tuttua juttua ja kun sain Aksua vähän hallintaan ja omat käskyt vahvemmiksi, niin ne sujui oikein hyvin, vaikka muutama putken pää meinasikin toimia voimakkaina magneetteina ja siis imeä hurtan luokseen ennen koko takaaleikkauksen suorittamista. Hyppytekniikassa Aksulla oli virtaa ihan liikaa ja se lähinnä rynni esteiden yli. Ei pahemmin keskittynyt hyppyihin, vaikka eihän se tietenkään rimojakaan tiputtanut (yhden riman tipauttamista kerran ei lasketa. Eihän?). Vaatii siis hieman treeniä tämä homma.

Riekkumiskuvat metsässä eivät oikein ottaneet onnistuakseen, mutta saatiinpahan ainakin parkkiksella istutettua paimenet riviin ja siten samaan kuvaan. Muutama kuva lisää täällä.

Eilen haudattiin Herra Hiiri, Noppa Nompparelli, jonka aika tuli jostain syystä täyteen vain kahden ja puolen vuoden iässä. Noppa haudattiin vanhempieni pihan nurkkaan, koivun juureen talouspapereihin käärittynä. Tuuma ei näytä olevan moksiskaan, vaan on touhuillut ihan normaalisti ja hyvä niin.

Torstaina oli ensimmäiset ohjatut agitreenit Aksun kanssa ja olihan ne aika.. meluisat. Huomaa, ettei Akselia ole opetettu olemaan radan laidalla hiljaa; ainoastaan nostamaan virettä kohti korkeuksia. Tehtiin lähinnä pieniä tekniikkaharjoituksia, joita Aksel jaksoi hyvin ja vasta neljän kepin sarjaa treenatessa sillä alkoi hieman itsevarmuus läsähtää, kun palkkaa ei tullutkaan fuskaamalla. Kyllä sieltä lähti ne oikeatkin suoritukset löytymään, mutta aika paljon vaatii onnistunutta treeniä, jonka kautta se varmuus ja vauhtikin varmasti saadaan kaivettua esiin. Naksuttimesta olisi varmasti ollut hyötyä viimeisen välin varmistamisessa ja täytyykin muistaa ottaa se joku kerta mukaan pujotteluharjoituksiin. Akselilla ei niinkään ole hankaluuksia ensimmäisen välin, vaan pikemminkin viimeisen välin, löytämisessä. Viimeisen välin kanssa fuskaamisessakin on pitkälti kyse kiireestä palkan tykö.

Perjantaina Elvis kävi hammaskivenpoistossa, jossa poistettiin hammaskiven lisäksi yksi poskihammas, joka oli jostain syystä melko irtonainen. Ei mitään tietoa, kuinka niin on mahtanut päästä käymään. Uskomattominta on se, että Elvis ei ole valittanut yhtään, vaikka hampaan on täytynyt olla kipeä! Eläinlääkärikäynnillä todettiin myös viime vuonna hoksatun sydämen sivuäänen pahentuneen. Edellisen kerran, kun käytiin eläinlääkärillä Elkun kanssa (myöskin hammaskivenpoistossa) oli sivuääni todella pieni, lähes huomaamaton. Nyt se kuului jo ihan selvänä suhinana. Vielä se ei kuitenkaan vaikuta normaaliin elämään millään tapaa, mutta jos Elkku alkaa yskiä öisin tai väsymään liikunnasta tavanomaista vähemmän, on syytä hieman huolestua. Eläinlääkäri sanoi myös, että Elvis ei sydänvaivansa takia todennäköisesti tule saavuttamaan yhtä korkeaa ikää, kuin Hanni. Ensimmäistä kertaa ikinä Elviksen seitsemän vuoden ikä tuntui melko paljolta. Eihän siitä ole enää pitkälti täyskymppiin. Nojuu, hammaskiveä vastaan aletaan nyt taistella aktiivisesti, kun sitä näyttäisi Elvikselle niin helposti muodostuvan. Myös Hannille varataan aika eläinlääkärille ihan samasta syystä ihan piakkoin. Saas nähdä, löytyykö sillä käynnillä ikävähköjä ylläreitä.

Lauantaina käytiin Aksun kanssa tapaamassa Stella-aussieta omistajineen. Koirat tulivat hienosti juttuun ja Stella oli kyllä supernätti! Kierrettiin korvessa lenkki, kerättiin kasa punkkeja kyytiin ja huviteltiin sitten parkkipaikalla niitä ällötyksiä listien. Yhden bongasin omalta käsivarreltani käppäilemästä ja kieltämättä sen jälkeen tuntui siltä, kuin koko iho vilisisi niitä pikkuinhotuksia. Hauska huomio koirien leikistä oli se, että Aksu omaksui heti vieheen roolin, vaikka yleensä tykkääkin itse olla jahtaaja. Lenkki tehtiin tukalan kuumalla säällä ja koirat joivatkin kahteen pekkaan yhteensä kolme litraa vettä. Meille ihmisille taisi jäädä vain muutama desi ja sekin sellaista autossa huolella lämmitettyä. Noooh, ensi kerralla sitten vieläkin enemmän vettä mukaan.

Lauantaina käytiin viihtymässä agilitymölleissä jossainpäin Suomen maaseutua ja kävipä sitten niin, että Aksu pinkoi sijalle kaksi. Tasaisesti tehtiin kaksi kymppiä molemmilla radansuorituskerroilla, mutta koska vain neljä maksimölliä kuudestatoista teki tuloksen, niin se sitten riitti noin pitkälle. Ensimmäisellä kerralla tuli esteen ohitus (joku kelvoton unohti käskyttää, hyi sille) ja riman pudotus (joku unohti nostella koipiaan riittävästi). Toisella yrittämällä tuli taas esteen ohitus (se puomi nyt tuli todettua epävakaaksi ekalla kierroksella, ei sellaiselle ihan tuosta noin vain uudestaan kavuta. Voi henki lähteä.) ja joku mikälie virhe. Ei muistu enää edes mieleen. Palkinnoksi mitali ja pedigreen jotain keksukoita, joihin Aksu ihastui syvästi. Se tekee vaikka mitä temppuja niiden eteen. Ollaan tehty kaukokäskyjä niiden voimin ja Aksu on ollut jopa niinkin riemuissaan, että on tehnyt kissa-temppuaan siellä asennonvaihdosten välissä. Ihan kiva, että intoa ainakin on.

Aksun pöljäke harrasti viime viikon aikana ampiaisten metsästystä melko menestyksekkäästi ja siis saaliin lisäksi tuli niitä osumiakin. Torstaina se nappasi kätevästi ampparin lennosta suuhunsa, sai lörppähuulen sisäpuolelle piston, joka turposikin aika kivasti ja oli selvästi kipeä. Turvotus laski kuitenkin tosi nopsasti ja kipukin unohtui pian, sillä jo sunnuntaina uimarannalla piti napata toinen suuhun. Taas se sai ilmeisesti piston jonnekin päin kuonoaan (alakuloisuudesta päätellen), mutta emme löytäneet mitään pattia mistään. Nyt se ei enää edes yritä saada amppareita kiinni. Onneksi. Aksulla on näemmä hieman Pikkukoiria tehokkaampi tapa pyydystää pörriäisiä. Siinä, missä Pikkukoirat koheltavat ikkuinoitakin päin ja päät pyörii, kuin pöllön pojilla, niin Aussie ottaa tiiviin tuijotuksen, vaanii ja hyökkää vasta, kun näkee onnistumisprosentin olevan kyllin suuri. Juu, onneksi on sen verran pehmeä otus, että kahdesta pistosta oppi, että ei kannata. Hannikin sai ampparinpiston viime viikolla. Tosin, reppana ei tehnyt mitään ansaitakseen sitä. Hanni lepäili huolettomasti jääkaapin kupeessa (lounaan toivossa tietysti, kuinkas muuten) ja jostain syystä sitten sisälle eksynyt pörriäinen päätti pistää sitä kylkeen. Ärsyttäviä nuo pienet raitaiset pörriäiset.

Phuuh, kesä laiskistaa. Ainakin blogin päivittelyn saralla. Etenkin, kun me olemme vain kotikoirailleet. Tokoa ei olla treenattu oikeastaan ollenkaan ja agilityakin on puuhattu vain kahdesti tai kenties jopa kolmasti. Hieman alkaa olla vieroitusoireita agilitysta, tokostakin olisi, mutta se nyt jäänee hamaan tulevaisuuteen.

Tokon suhteen olen tullut siis siihen tulokseen, että ainakin toistaiseksi ohjatut tokotreenit on saatettu pakettiin Akselin osalta. Toistaiseksi. Ainakin. Tosin se on sanottava, että aika paljon jopa ihmeiksi luokiteltavia asioita pitää tapahtua, että näen Aksun tokoiluilla tulevaisuutta. Ohjatuissa treeneissä meillä ei niitä ongelmia niinkään ollut, mutta en näe tavoitteellisessa ryhmässä treenaamisessa mitään järkeä, kun koko ajan tietää sen, että koetilanteessa kaikki voi kaatua johonkin naurettavaan pieneen seikkaan, kuten yskimiseen (Aksu on jatkojalostanut yskäpelkoaan. Enää ei pelota ainoastaan koirien yskimiset, vaan myös ihmisten köhinä on kammoksuttavaa). Tokokoepaikat ovat hiljaisuudessaan vaativampia, kuin hektinen agilityrata. Tokokentällä näet ehtii pistämään merkille ääniä, jotka agilityradalla jäisivät noteeraamatta kaiken muun hälyn takia ja kun toko-otuksena on sellainen kaveri, joka reagoi pelolla jopa teippiharjan ääneen, niin niitä jännittävyyksiähän riittää. Etenkin huonoina päivinä. Jotain pieniä tottelevaisuustavoitteita on vielä haaveissa, mutta palaillaan niihin sitten myöhemmin, jos ne edistyvät.

Agilitya jatketaan ihan “normaalisti” (viime talvi ei ollut normaalia nähnytkään, siksi lainausmerkit) ja jopa niinkin omistautuneesti, kuin ohjatuissa agitreeneissä! Jännittävää. Omatoimitreenailu jatkunee sekin tuttuun tapaan (ainakin näillä näkymin). Näyttelyissä olisi tarkoitus pyörähtää myös tulevan talvikauden aikana noukkimassa se H talteen. Tosin, ennen sitä pitäisi vissiin harjoitella sitä kopelointia hiem- ööh, hurjan, paljon. Naapurintätitesti on osoittanut ihmisepäluulon olevan edelleen siellä jossain Aksun mielen syövereissä, vaikka ihmisjoukoissa Aksu meneekin jo kuin, noh, koira ihmisten joukossa. Siitä ei ikimaailmassa enää kukaan (paitsi naapurintäti) uskoisi, että se on pelännyt ihmisiäkin melkoisella hartaudella. Näyttelyissä pakoon peruttava aussie kuitenkaan tuskin herättäisi tuomarin sympatioita; ainakaan hoon arvoisesti (luulisin).

Elkkupelkku pääsee lähiviikkojen aikana viimeinkin eläinlääkäritätin käsittelyyn hammaskivenpoistoon ja Hannille on suunnitelmissa trimmaustuokio. Niittipantakoiran turkki hapsottaa jo ihan miten sattuu. Edelleenkään en tiedä, kuinka trimmaisin hännän, että se olisi paremmin muuhun kroppaan sopiva. Vappuhuiskuluukki ei oikein istu muuten niin klaniin runkoon. (ehdotuksia häntätrimmistä otetaan vastaan)