Aksu oli viime viikonloppuna vähän vaisun oloinen muutaman päivän ajan ja la-su se aivastelikin kovasti. Soittelin alkuviikosta eläinlääkärillekin, sillä vainoharhaisena olin tietysti ihan varma, että toi eläin on löytänyt itselleen nenäpunkkeja tai jotain muuta yhtä inhottavaa. Oikein sympaattisen kuuloinen ell lohdutteli, ettei ne punkit yleensä kyllä sormia napsauttamalla ala oireilla, vaan todennäköisempää on, että Aksu on ollut turhan innokkaasti rempassa mukana ja ärsyttänyt nenuaan imppailemalla tuoretta maalia ja sen sellaista pientä ja ihastuttavaa. Taisipa olla oikeassa, sillä aivastelut loppuivat maanantaina yhtä nopeasti, kuin alkoivatkin ja tiistaina pääsi vain muutama satunnainen töhähdys. Masennuskin häipyi koirasta, kun sohva raivattiin kaikesta tavarasta ja paimen pääsi takaisin kiinni rutiineihinsa, joihin hyvin olennaisena osana kuuluvat pupuhetket (pupuhetket käsittävät siis pehmopupun lussaamista sohvan nurkassa). Tiistaina käytiin moikkaamassa Aksun Susu-siskoa, joka oli täällä etelässäpäin käännähtämässä. Samalla nähtiin myös Mai-serkkua, joka on Akselin mielestä niiiin ihana tyttö. Susukin olisi ollut, mutta neitikoira oli hieman äkeällä tuulella, eikä oikein välittänyt saada itseään “hieman” isompaa veikkaansa niskavilloihin nujuamaan. Kiva oli nähdä Maita taas ja Susua ensimmäisen kerran, tietenkään omistajia unohtamatta!

Eilen minulla oli hilpasen tenttiahdistusta ja kuljin Aksun kanssa omissa mietteissäni lenkillä. Mieltä veti maihin myös päin mäntyä mennyt aamulenkki, jolla Aksu säikähti jotain paukauksia (ilmeisesti joku sattui juuri meidän kohdallamme puistelemaan mattoa parvekkeella) ja oli koko pienen aamulenkin ajan sitten pälyilevä, häntä kintereissä kiinni kulkeva säälittävä pienehkö eläin. Hiemanko mieli parantui huimasti, kun Aksu yhtäkkiä kesken lenkin tuli siihen tulokseen, että hän on nyt niiiiiiiin hyvällä tuulella ja rakastaa mammaa ihan sikana ja se oli tietysti näytettävä. Tavallisesti Aksu repii remmiään vallattomina hetkinään, mutta sillä kertaa se vain kiehnäsi jaloissani, yritti antaa pusuja ja töni kuonolla kättäni. Tehtiin sitten muutama tokojuttukin ja tyyppi tuli sivullekin häntä heiluen ja tuijotti niin rakastuneesti. Sillä hetkellä se näytti siltä, että se olisi toteuttanut kaikki pyyntöni. Liikkeestä maahanmenon se tekikin hienosti ja myös luoksetulo tuntui loksahtaneen taas kohdilleen. Tokohypystä tein ihan kivan havainnon viikonloppuna, jolloin treenasin hyppyä tyhjässä koirapuistossa (esteenä oli puoliksi lumen alle hautautunut penkki). Aksel osaa kuin osaakin hypyn, jos sanon sille “eteen” sen sijaan, että sanoisin “yli” tai “hyppy”. Ollaan siis agiliidellessä opittu ainakin alkeet irtoamiskäskystä ja näemmä se toimii tokossakin ihan yhtä hyvin. Kivaa!

Tänään on posti tuonut mukanaan pientä kivaa Aktselille. Uuden remmin ja pari nimilaattaa pantoihin kiinnitettäväksi (tosin, ainakin toinen laatoista on todella surkeaa laatua, sillä jo pantaan kiinnitys sai sen menettämään reunoilta väriä eli mahtanee numerotkin kulua irti pian. Ei, niitä ei harmikseni ollut kaiverrettu siihen..). Remppakin on edennyt huimaa vauhtia! Ihan pian meidän asunto ei enää muistuta lähtevää laivaa kaikkine romu-, vaate- ja työkaluläjineen! Tänään väkerrettiin muutama taulukin seinään. Yritin niistä ottaa valokuvan, mutta hieman heikosti onnistui. Nuo pari piuhaa, jotka roikkuvat kivasti ja ah-niin-taiteellisesti taulujen välissä, eivät tosiaankaan jää niille sijoilleen 

Niin ja se tentti, joka niin kovin aiheutti stressiä, oli tänään ja luulisin sen menneen aika hyvin, jollei ihan nappiin jopa! Meidän gerbiiliparin kuulumisia muuten sen verran, että kaksikon seurallisempi osapuoli, Noppa, on muuntautunut vaaleanruskeasta kokonaan valkoiseksi. Nyt ne ovat siis molemmat aivan samanväriset, muutamaa häntäkarvaa lukuunottamatta. Mikäli ne istuvat vierekkäin, on helppo erottaa ainakin Tuuma Nopasta, sillä Tuumalla on kapeammat posket ja se hymyilee. Noppa on se läskiposki, jonka löytääkin yleensä ruokakiposta kahlaamasta..

Muutamien viikkojen elo työmaan keskellä alkaa olla jo yli puolen välin. Meillä on siis remontoitu tätä kämppää ja nyt on seinät maalattu ja laminaatti vaihdettu upouuteen (ja ihan mielettömän hienoon!). Enää tarvitsee “vain” purkaa vaatehuone (ja laittaa se uusiksi), laittaa listat, kynnykset ja ovenkarmit, sekä suorittaa pientä loppusäätöä, jonka jälkeen ollaankin valmiita pitämään remontinpäättymiskodinavajaisbileet! Kivaa!

Remontti on tietysti suurimmaksi osaksi tapahtunut aussievalvonnan alla, muutaman seinän maalausta lukuunottamatta. Aksel on ollut kovin innoissaan touhuissa mukana ja se kuonohan on pitänyt tunkea joka paikkaan ja mahdollisimman lähelle (koska kauempaa ei ehkä näkisi kaikkia pieniä yksityiskohtia). Remppaoluetkaan eivät ole jääneet aussielta huomaamatta ja se olisi kovasti osallistumassa oluen siemailuun. Aksulla on jokin kummallinen intohimo olueen, jota se kerjää oikein innokkaasti, vaikkei tietenkään koskaan ole saanut olutta maistaa. Ainoastaan haistaa.

AAAAAHHHHH!! Mamá! Se kamala kongi yrittää tappaa pikkupikkupaimenesi!!

Tänään oli niin mainio auringonpaiste, jotta tokihan se oli hyödynnettävä koulun jälkeen ja kaivettava kamera jostain kaapin uumenista esille. Käveltiin läheiselle parkkikselle ja Aksulle mukaan viihdykkeeksi lähti kongi (jotta saataisiin muutakin kuin niitä tylsiä pönötyskuvia, kun kerran valoakin riitti!). Akselilla oli kivaa ja niin oli minullakin! Tänään tuntui olevan ensimmäinen oikea kevätpäivä! Linnut visersivät ja aurinko paistoi. Melko ihanaa.

Torstain treenit menivät oikein mukiinmenevästi. Tokoja ei tällä viikolla ollut, mutta agiliitelemässä tuli kyllä käytyä. Ricon kanssa jatkettiin keppitreeniä ja edistystä tuli kyllä hurjan paljon. Rico pujotteli jo kahdentoista kepin sarjaa enimmäkseen ongelmitta ja hiljalleen alettiinkin siedättämään sitä siihen, että minä kävelen mukana. Tosin, erona entiseen on se, että kävelen huomattavan paljon kauempana kuin aiemmin. Ensimmäistä kertaa yhteisen agilitytaipaleemme aikana tuntuu siltä, että Rico ihan oikeasti tajuaa, mitä sen kuuluu kepeillä tehdä. Kunhan keppiprokkis saadaan päätökseen ja sujumaan, niin aletaan viilaamaan niitä kontakteja, jotka itse menin kämmimään. En ollut tarpeeksi johdonmukainen ja opetin Ricon vahingossa hiippailemaan tai en ainakaan puuttunut siihen ja kannustanut Luppakorvaa juoksemaan loppuun asti vauhdilla.

Aksun agilityissa ei ollut mitään ihmeitä. Samaa vanhaa, samaa vanhaa. Uutena juttuna tuli ehkä se, että taisteltiin kongista paukkuvan keinun juurella. Kolistelin siis keinua, jotta Aksu taatusti tottuisi ääneen. Se kun on sitäkin hieman säpsinyt huonoina hetkinä, mutta eilen ei ollut pahemmin ongelmia. Muiden kontaktiesteiden kanssa tehtiin hommia myös ja 2on2offit alkaa olla hyvällä alulla! Päädyin siis opettamaan pysäytyksen ja ainakin tähän asti olen ollut tyytyväinen päätökseen, sillä jo muutaman treenikerran jälkeen Aksu on tuntunut tajuavan homman jujun.

Tokossa ollaan taas päästy edistymään ilman omituisia traumahetkiä ja ollaan siten päästy harjoittelemaan liikkeestä maahanmenoa ja seisomista, joihin Aksu alkaakin olla kovin ihastunut! Se tekee niitä mielellään ja etenkin liikkeestä seisomisessa, joka tosin on tällä hetkellä heikompi liike, huitoo häntä villisti, kun Aksu odottaa vapautuskäskyä lelun perään. Olen näitä kahta opettanut siis siten, että olen pyrkinyt saamaan pysähdyksestä ja maahanmenosta nopeita lelupalkalla. Minun palaamistani Aksun luokse ei ole tarvinnut erityisemmin opetella, sillä se on sujunut ihan itsestään mainiosti! Kivaa, kun välillä jotain helppoakin! Surkealaatuinen video liikkeestä maahanmenosta täällä.

Keskiviikkona treenailtiin Aksun kanssa perusasentoja olkkarissa. Tuntemattomasta syystä x johtuen sillä kertaa kävi sitten niin, että Paksukkaa alkoi pelottamaan. Se alkoi salakavalasti hidastelulla ja luimistelevilla korvilla. Jatkui sulavasti jäykistymisellä ja hännän valahtamisella kohti maaliläikkien täplittämää laminaattia (eletään rempan keskellä). Lopputuloksena korvat niskassa jäykästi seisova paimen, jolla silmät vain muljahtelivat päässä. Kömpelö yritykseni pelastaa tilanne leikkimällä johti vain siihen, että Tyyppi hiippaili lopulta matalana vaatehuoneeseen piiloon, jättäen samalla allekirjoittaneen miettimään mitä ihmettä tapahtui.

Tähänkään päivään mennessä en ole vielä keksinyt, mikä sai Aksun pelkäämään niin paljon. Ehkäpä Maurin ja Viljon (valtava monni ja norsukala) keskinäiset välinselvittelyt akvaariossa järkyttivät herkkää mieltä, kenties naapurista kantautui jokin pelottava kuiskaus tai ehkä itseltäni karkasi jokin huokaukseksikin laskettava ääni huuliltani? Voin vain esittää arvailuja. Hyvää tässä surkeassa sattumassa oli se, että sain todeta Aksun palautuvan nopeammin kuin koskaan aikaisemmin, sillä pystyimme jo iltalenkillä kokeilemaan varovaisesti tokoa ja saatiin tehtyä pari upeaa täyskäännöstä (vasemmalle tottakai, Aksun lempparit) ja hieno liikkeestä maahanmeno. Vielä jokusen aikaa sitten tarkoitti pelkurointikohtaus sitä, että tokon sai unohtaa pariksi päiväksi kokonaan. Edistystä on siis tapahtunut kurjissakin hetkissä!

Agilityssa totesin eilen, että Aksun agipelkuroinnit liittyvät aika vahvasti niihin ihmisiin siellä hallissa, sillä tyhjä halli ei ole pelottava. Käytiin oman seuran hallilla eilen liitelemässä (eri halli siis, kuin meidän torstaisin käyttämä treenihallimme) ja Aksua ei pelottanut yhtään. Sinänsä helpottavaa huomata, että ainakaan esteet, pohja, hallin seinät tai mikään muukaan eloton ei paimenta pelota ja että Akseli oikeasti tykkää kyllä agilitysta. En siis tee kokonaan väärin koiraa kohtaan raahatessani sitä edelleenkin pelottavahkoihin treeneihin. En sitten tiedä onko se ihmispelko kauhean paljon parempi, mutta töitä tehdään. Niin ja eihän Aksu (enää) ihmisiä pelkäämällä pelkää, vaan ihmisten huutoa, karjuntaa ja komentoja muille koirille. Ääniherkkyyttä pikemminkin siis, joka todennäköisesti lähti liikenteeseen rakettienpaukuttamispäivästä. Nyt, kun on jo pari kuukautta ehtinyt kulua, niin alkaa taas helpottamaan ja torstaina Aksu oli ensimmäistä kertaa vissiin yli kuukauteen melkein koko treenien ajan hallissa! Kesti myös muille koirille osoitetut karjahdukset, jopa ne painokkaat “ei” -huudot, ongelmitta. Jes, sanon ma!

Välillä tuntuu kieltämättä epäreilulta joutua naksuttelemaan koiralle kaikesta sellaisestakin, jota ns. normikoira ei edes huomaa tai kiinnitä siihen huomiota. Olisi kiva vain tepastella vaikka sinne agihalliin tietäen, että koira ei järkyty mistään, vaan seisoo itsevarmana vieressä, vaikka mitä tapahtuisi. Jotten olisi Aksua kohtaan epäreilu, niin on kuitenkin se sanottava, että ihan hirveästihän se on edistynyt ja kestää paljon sellaista, mikä vielä muutamakin kuukausi sitten olisi ollut Todella Pelottavaa. Välillä sitten herään miettimään sitä, että joidenkin asioiden uskaltamisen ei pitäisi kyllä olla mikään saavutus, vaan pikemminkin itsestäänselvyys. On sääli, että Aksu on usein niin epävarma ja pelkurointiin taipuvainen, sillä kaiken sen epävarmuuden alta löytyy koira, joka oikeasti osaa ja pystyy. Eikä se ole pelkästään sääli, vaan ajoittain myös turhauttavaa. Kuitenkin, viime aikoina ollaan kyllä otettu askelia eteenpäin ja muutama niistä askelista on ollut jo melkein harppauksiksi kutsuttavissa! Aksun treenaaminen on kieltämättä opettavaista, koska koko ajan joutuu tekemään itsensä kanssa töitä, jotta pystyisi muuttumaan tarvittaessa riittävän nopeasti, jotta tunnistaisi itsestään kaikki vähänkin pettymystä, turhautumista tai sitä surua ilmaisevat merkit kropassa. Siinä samalla on oltava todella tarkka naksuttimen kanssa ja ehtiä poimimaan lennossakin kaikki poimimisen arvoinen toiminta. En voi sanoa onnistuneeni tässä aina kovinkaan moitteettomasti, vaan osa meidän paikallaan junnaamisista ja jopa takapakeistakin on ollut ohjaajalähtöisiä (ylläri). En ole ollut kyllin nopea ja kyllin hereillä huomatakseni ajoissa, mitä on tapahtumassa. Olen myös saattanut huokaista joskus.

Pakko kehaista sitä yhtä luppakorvaa, Ricoa, lopuksi:
Viime torstaina alettiin tehdä porukalla töitä Ricon keppien eteen ja namikipon ja kahden ohjaajan voimin päästiin jopa siihen asti, että Rico pujottelee yksin kuuden kepin sarjan ohjaajan jäädessä keppien alkupäähän tönöttämään! Tositosi hieno suoritus Ricolta! Ripestä oikein huomasi, kuinka se alkoi lopulta miettiä ja koko pujotteleminen muuttui ihan toisennäköiseksi. Tyyppi meni ääneti ja pää alhaalla, keskittyikin jopa. Uskomatonta! Homman juju tosin piilee siinä, että jossain vaiheessa meidän pitää alkaa siedättämään Ricoa siihen, että siinä ympärillä saattaa tapahtua jotain samanaikaisesti. Ohjaajaa sen nyt ainakin olisi siedettävä. Ajatuksena on saada Rico opetettua siten, että se pujottelisi mahdollisimman itsenäisesti, jolloin ohjaaja voisi pysytellä selvästi kauempana kuin tähän asti on voinut, sillä Rico tuntuu häiriintyvän liian lähellä kulkevasta ohjaajasta ja paljon.

Miten voi pienestä koirasta lähteä noin paljon karvaa, kysyn vaan!? Kuva on kolmen vuoden takaa keväältä, kun Hannilla oli pienehkö karvanlähtöaika. Yhden harjauskerran irtokarvat on siinä ja käytössä ei edes ollut mitään furminaattorin kaltaista superharjaa, joka olisi näppärästi irroittanut kaiken yhdellä istumalla, jolloin irtokarvan määrä tuossa koiran vieressä olisi jopa ihan ymmärrettävissä. Onko ihme, että niitä karvoja on joskus ollut jääkaapissa asti.. Tänä keväänä tuskin on odotettavissa noin massiivista karvanpudottelua Pikkukoirien osalta, sillä Hannin turkki ei tänä talvena ole kasvanut enää niin mittavaksi, kuin joskus aiemmin ja Elviksellä taasen ei juuri mitään koskaan muutenkaan irtoa.

Kaivelin vanhoja valokuvia koneeltani ja hitsit mitä muistoja! Paperikuviakin löytyi laatikoiden kätköistä vaikka kuinka paljon. Harmi, että nykyään tulee harvemmin enää kehitettyä kuvia, sillä ne katoavat niin helposti tietokoneelta (varmuuskopioista huolimatta) bittiavaruuteen. Pitäisikin varmaan joku päivä ottaa asioikseen kehittää muutamat kuvat. Siivoilin muuten kotisivujakin hieman tässä taannoin ja jokaisen koiran sivulta löytyy nyt suora linkki koiranetiin. Melkein teki kyllä mieli hävittää koko kotisivut, kun tämä blogi on niin syrjäyttänyt ne, mutta en sitten raaskinut ja siellä ne on edelleen. Ainakin toistaiseksi.

En kyllä nyt oikeen tiiä. Pitikö se alottaa siitä tokasta välistä? Vai hetkinen! Se kyl meni niin, että siin välissä jätettii yks välistä ja sitte lopussa ne muutama vikaa, koska ne on siinä vaan niitä nördei mamin kultia varten, jotka tekee kaiken aina kyseenalaistamatta mitään. Joo, niin se oli! Pois alta, mä tuun!!

Vähän on kesäinen kuva, mutta niin se oli lähes kesäistä kisata lämpimässä hallissakin talven keskellä ;)

Olipa hauskat kisat, vaikka hieman harmittikin typerät virheet pujottelusta, kun muuten radat sujui niin hyvin. Rico oli ihan mielettömän hyvin hallinnassa ja otti jopa kontaktit! Pujottelu ei sitten sujunutkaan, mutta sehän ei tullut mitenkään yllätyksenä. Parhautta oli kuitenkin lämmin kisahalli, jossa oltiin ihan reippaasti plussan puolella. Ei haitannut miinus miljoonan asteen pakkaset ja tuuli.

Ekalla radalla (video) kaikki meni sitä pujottelua lukuunottamatta hyvin. Rico kääntyi kivasti (kuunteli käskyjä siis) ja otti tosiaan ne kontaktit, eikä sikaillut muutenkaan yhtään. Kepeille tulon sössin ihan itse. Tajusin vasta lähtöalueella seistessäni, että eihän ne kepit olekaan ihan niin suorassa edelliseen hyppyyn nähden. Päästin Ricon sitten liian lujaa (taitoihin nähden) pujottelulle, jolloin Rico hyppäsi liian pitkälle, jolloin me sitten ohitettiin se ensimmäinen väli. Viimeisen välin pujottelematta jättäminen on Ricon oma keksintö. Se tekee sitä jostain syystä ajoittain, myös silloin, kun oikein tarkkailen itseäni, etten vain ole hosumassa ja kiirehtimässä. Toisinaan sitten (niinä päivinä, kun Rico OSAA) voin vedättää Ricoa ihan huoleti kepeillä ja se pujottelee loppuun asti. Tätä osaamista me ei kuitenkaan olla vielä päästy esittelemään kilpakentille asti. Kaiken kaikkiaan siisti rata ja hitaan näköisestä etenemisestä huolimatta, oli Ricon aika tuloksen tehneistä kolmanneksi nopein. Taisin itse varmistella liikaa ja näytänkin siltä, että olen ihan vain sunnuntaihölkällä (tosin siltä mä nyt näytän aina). Koetetaan joskus saada radalle sitä juoksemistakin ohjaajalle.. Tällä radalla Ricon sijoitus oli 8./24.

Toka rata oli ensimmäinen rata takaperin. Ne on hankalia, minulle. Jotenkin tosi vaikea ajatella se rata takaperin, kun miettii edelleen sitä ensimmäistä rataa. Kuitenkin, tää oli se hylkyrata. Tokalla esteellä käänsin Ricoa liian aikaisin ja liian voimakkaasti putkelle, jolloin tyyppi rymäytti tokan hypyn riman alas. Ja ne kepit.. Paimen aloitti pujottelun hienosti, jolloin en malttanut olla hiljaa, vaan huusin “hyvä” ja heti jäi yksi väli pujottelematta. Kivaa. Pointsit kuitenkin Ricolle, joka kesti korjauksen hiiiienosti. Se hylly tuli sitten ihan radan loppupuolella, kun Rico sujahti puomin sijasta putkeen.

Videointi oli aika hyödyllistä kyllä. Jos joku osui omaan silmään, niin toi turhan hidas liikkuminen omalta puoleltani. Voishan niitä sekunteja lähteä ajasta vielä silläkin, että itte vaivautuisin juoksemaan, jolloin Ricokin epäilemättä lähtisi liikkumaan entistäkin vauhdikkaammin. Jotenkin se vain on niin hankala liikkua itse oikein lujaa ja keskittyä vielä samalla yhden kuumakallen ohjaamiseen. Ehkä tässä jossain vaiheessa oppii senkin taidon. Ehkä? Toisaalta, kilpajuoksu Ricon kanssa johtaa monesti siihen, että lähtee yksi auspai tämän ohjaajan käsistä.

Pakkasta mittarin mukaan 21 astetta, mutta puhurista päätellen ainakin 30 astetta. Täydellinen sää lähteä idylliselle kelkkaajelulle arktisen vetokoiran kanssa. Kelkan tilalla tosin oli pulkka ja arktisen vetokoiran roolin veti australianpehmopaimen, Aksel.

Veto! from Sarianne on Vimeo.

Minulla ei ole turhan tarkkaa käsitystä siitä, kuinka koira koulutetaan vetokoiraksi. Niinpä otin vain pulkan, valjastin koiran (asianmukaiset huskyvaljaat ja joustoliina löytyi kyllä), istuin kyytiin ja ajattelin, että eikait siinä muuta ihmeellistä. Hophop vaan koiralle ja niiiiiiiin sitä mennään. Tai siis koira meni. Tuli se kyllä takaisinkin hetken päästä. Eikä me muuten säikäytelty tavallisia taatelintallaajia; nokkelimmatpokkelimmat varmaan bongasivatkin videollakin näkyvällä lenkkeilijällä mein Elkku-koiran. Tuttuja siis! Alkuhankaluuksien jälkeen homma, siis pulkka, lähti luistamaan loistavasti! Aksu oli ihan intopiukeana ja voin sanoa, että vauhti oli kova! Voi pojat, voi pojat! Oli kyllä huisin hauskaa! Tämä siis oli Aksun ensimmäinen kerta pulkan tai minkään muunkaan perässä vedettävän vempeleen edessä ja kokeilu ylitti odotukseni. Pitkiä pätkiä ei vedetty, mutta Aksel ehti tuon pikkutreenin aikana innostua hommasta jo niin paljon, että hyppi, pomppi ja huusi riemusta ennen liikkeellelähtökäskyä (josta en muuten tiedä, mikä se lopulta oli. “Hophop”, “menemene” vai “veto”).

Tuon otsikossakin mainitun “Reminds me of Lapland”in lausahti minulle kerran yksi turisti, joka näki Akselin. Ilmeisesti blue merle väritys tuo ainakin joillekin ihmisille mieleen huskykoirat. Ensi kerralla voin vastata, että “me too”, sillä epäilemättä mieleeni muistuvat talviset extremepulkkaretket Aksun kanssa. Näitä kyllä tullaan jatkamaan! Ehkäpä jonain päivänä Aksu juoksee koko matkan kelkan edessä sen sijaan, että tulisi puolet matkasta siellä kelkan perässä..

Torstain agilityista pari sanaa: muuten hyvät, mutta Ricolla oli taas ihan omat pujottelusäännöt. Kisat on huomenna ja ei vois taas enempää jännittää pujottelun onnistuminen. Itseasiassa varmaa ei ole kontaktien onnistuminenkaan, koska tajusin, ettei mulla ole hajuakaan siitä, annanko Ripelle nykyään jonkun käskyn siinä vai en ja jos annan, niin minkä. Tietenkään mitään näistä ei tarvitse stressata tai jännätä enää radalla, jos Rico tekee Ricot ja häviää horisonttiin (=radan toiseen päähän) vauhdilla ja hauvauuuuu -huudolla heti lähtökäskyn kuultuaan. Hii, jännittävää!